001 ;new beginning;

Päätin aloittaa kaiken alusta. Aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä, ilman vanhoja haamuja kummittelemassa. Vaikka suurin osa teksteistäni täällä olivat enemmän ja vähemmän negatiivisia tunteenpurkauksia, en aio edelleenkään lopettaa niiden läpikäymistä.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen vuonna 2013 ja vaikka jo sitä ennen minulla oli erinäisiä sivustoja, joissa jaoin mielipiteitäni ja tuntemuksiani niin elämästä kuin siitä, että sen olisin halunnut myös päättyvän. Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon, vaikka se tuntuukin hyvin lyhyeltä ajalta. 

Ensimmäisen blogini tein vuonna 2010. Ja siitä lähti käyntiin ns. "julkinen" taistelu masennuksen ja syömishäiriön kanssa, sekä muiden ongelmien niin koulussa kuin harrastuksissa. Ainoa paikka, jossa kykenin purkamaan näitä tunteitani olivat Internetin erilaiset blogi-palvelut.
Ennen sitä kirjasin asioita päiväkirjoihin, pienille paperilapuille, vihkoihin.  Loin paljon erilaisia listoja syömisistäni, mielialoistani ja jopa nykypäivänä niitä lukiessani voin tuntea kaikki samat tunteet kuin silloin niitä tehdessäni. Pääajatus kaikelle oli aina se, että raportoisin kaikesta mitä mielessäni liikkuisi, vain kertoakseni itselleni myöhemmin aivan jokaisesta asiasta, mitä olisin kokenut tai ajatellut ja välttääkseni sitä lopputulosta, että unohtaisin silloiset "tärkeiksi" olettamani asiat.
Huonoin ja pelottavin asia paperillisissa kirjoitelmissa oli se, että niitä ei koskaan voinut piilottaa tarpeeksi hyvin, ettei kukaan toinen niitä löytäisi, paperisilla kirjoituksilla oli aina taipumus päätyä "vääriin käsiin" ja aiheuttaa enemmän tai vähemmän erinäisiä konflikteja. Sama päti blogeihin, joita tein. Tuli oppia poistamaan selaimen historia, olemaan "voi, niin kovin viekas" samalla tavoin kun yritti peitellä muita ongelmia, joita piili syvällä mielen sopukoissa. Ehkä suurin syy miksi saatan olla nykyäänkin hyvinkin "salaileva" asioista, ihan arkipäiväisistä juontaa juurensa siitä. Kuinka on niin vaikeaa vain puhua taikka kertoa, mitä oikeasti kuuluu, mitä mieltä olet taikka miltä tämä asia sinusta tuntuu.

Miltä minusta tuntuu? - on inhottavin kysymys ehkä kaikista maailman kysymyksistä. Ajatus, mikä ensimmäisenä juolahtaa mieleen vastatessa  kyseiseen kysymykseen on: "Mitä sinä haluaisit kuulla? Mikä olisi oikea vastaus tässä tilanteessa? Miten reagoisit, jos kertoisin sinulle sen totuuden?"

Joten pienistä valkoisista valheista tuli suurempia ja raskaampia valheita, joista ei aina niin helposti päässytkään enää pois. Salailu jäi päälle ja siellä se yhä kurkkii, vaikka mitään salattavaa ei olisikaan. "Mitä olet syönyt tänään?" saattoi kuulla jonkun kysyvän ja vastaukseen tuli usein joitain asioita lisää, värittääkseen ja pienentääkseen reaktiota. Mutta odottakaas vain jos valehtelusta jäi kiinni. Sillä mikään ei riko enempää kuin valheen siemen. Totuus olisi ollut parempi vaihtoehto, ja siitä syystä olen nykyään oppinut välttämään valheita, jotka usein pilaisivat kaiken.
Samoin välttelen kyllä kaikkea muutakin, mikä johtaisi negatiiviseen lopputulokseen. 

Sillä en tiedä, paljonko kestän negatiivisia tunnetiloja. Enkä halua antaa valtaa niille, koska pelkään ylittäväni taas rajan, tarttuvani siihen tuttuun ja turvalliseen terään ja tekevän asioita, joita todellisuudessa, ehkä 15 minuutin kuluttua, katuisin syvästi jälkeenpäin. 

Onneksi olen lähempänä valoa kuin kuusi vuotta sitten. Onneksi osaan käsitellä ongelmiani paremmin. Onneksi olen yhä täällä, hengitän, koen, näen ja kuulen. Onneksi en ole mätänevä ruumis, joissa matoperhe asuu, nauttien jokaisesta suupalasta. Onneksi minulla on lähellä ihmisiä, jotka välittävät...

 Ja onneksi minä olen.