004 ;

Päivät kuluvat pikkuhiljaa eteenpäin 

ja huomaan vajoavani yhä enemmän pimeään usvaan.

Mikä elämässä on merkittävää? Minkä vuoksi on järkeä taistella eteenpäin?

Onko olemassa edes onnellisuutta? Vai onko onnellisuus vain suhteellista? Riittääkö vain se, että elämään on pääsääntöisesti ihan tyytyväinen? 

Aika ei kulu eteenpäin ja jos kuluu, päivät menevät ohi silmänräpäyksessä. Mitään rakentavaa en ole saanut pitkään aikaan aikaiseksi. Aamulla sängystä nouseminen on jo suuri askel, mutta pakollinen toteuttaa. Suihkussa käyminen venyy päivistä viikoiksi, hammaspesun saan sentään tehtyä päivittäin. Ja tämä tietynlainen saamattomuus, että en vain kykene saamaan otetta arkeen, saa minut tuntemaan oloni epäonnistuneeksi. Oksettamaan itseäni. Olen likainen ja hiukseni ovat kiinni hirveän takkukasan alla. Onko tämä se asia, minkä vuoksi taistelin irti masennuksesta vuosia sitten? Vai onko tämäkin vain osa tietynlaista prosessia?

Miksen vain saisi aikaiseksi mitään muuta? Miksen voisi edes kerran tuntea oloni hyväksi ja onnistuneeksi. Ellei ole päiviä ylipääsemättömien tunteiden vallassa, huomaan vajoavani tietynlaiseen tyhjyyteen, omanlaiseen Zen-tilaan, jossa joko tiedostan ympäristöni ilman minkäälaista tunnetilaa, tai olen sisällä tyhjyydessä, päivät kuluvat silloin ilman mitään ajatuksia taikka tunteita. Tavallaanhan se on oivallinen tila, pystyisi tekemään mitä tahansa, tämä katatoonisuus, mutta... en kykene tekemään yhtään mitään.

Ehkä tämä kaikki johtuisi siitä, että pienimuotoinen piru kuiskailee masennuksen loitsua, ehkä mutta vain ehkä...

...sillä tämä ei ole samanlaista kuin joskus aiemmin. 

Onko masennus kehittyvä olotila? Voiko sekin muuttua erilaiseksi? Mutatoitua?

En halua kuolla, en vain jaksa elää, on ehkä lähimpänä mieltäni. En jaksaisi edes hengittää, ellei se olisi autonomista.

Haluaisin nukkua pois tämän tietynlaisen tyhjyyden, sumun. Kaiken tämän negatiivisen olon, asiat, tilanteet. Haluaisin levätä pehmeässä meressä ja nukahtaa, unohtua, piiloutua tältä kaikelta tässä ympäröivässä maailmassamme. 

Ehkä minkään ei pidäkään olla merkityksellistä..

Voiko kukaan sanoa olevansa oikeasti onnellinen?

Ehkä onnellisuus on suhteellista, ja ehkä vain mielikuvitusta.

003 ;

Minä olen loinen. Rantautunut ihmisten elämään ja teen kaikesta pimeää. 

En todellisuudessa enää kykene uskomaan, että olisin joskus saanut aikaan jotain hyvääkin joillekin ihmisille. Pohdin menneitä,  ihmisiä ympärilläni sekä ihmisiä, joita ei enää ole lähelläni. Olen satuttanut monta, sanonut ilkeitä asioita, kohdellut julmasti. Olemalla itse myös pimeyden vallassa. Kuinka paljon huolta,  ahdistusta,  aggressiota, turhautumista ja negatiivista painetta, olen aiheuttanut milloin missäkin ja kenelle tahansa.

Olen oleillut viimeaikoina paljon itsekseni, ei siksi etten välittäisi muiden seurasta tai että seura olisi ollut jotenkin huonoa. 

En vain kykene tapaamaan ketään, ajatuskin kotoa poistumisesta ahdistaa, saa voimaan pahoin. 

Ja yritän saada kaiken toimimaan elämässäni,  yritän saavuttaa jotakin,  opiskelupaikka tiedossa,  elämä näyttäisi menevän hyvään suuntaan mutta..

En tiedä mitä tekisin. Mikään ei tunnu merkitykselliseltä. Päivät toistavat toisiaan. On aikaa miettiä vanhoja toimiaan, hävetä ja tuntea syyllisyyttä. Miksi olin sellainen kun olin? Miksi toimin kyseisellä tavalla? 

En tiedä meneekö ihmissuhteet elämässäni hyvin,  huonosti vai onko kaikki ennallaan. En tiedä myöskään kuinka pitkään voin jatkaa näin. Olen yksinäinen vaikka ihmisiä olisi ympärilläni enemmänkin kuin nyt. Eikä ole ketään toista, joka tietäisi miltä tuntuu juuri nyt. Miksi dissosiaatio on taas lähes päivittäistä.. Miksi kauppaan lähtiessä aistit ovat liiankin herkät,  miksi mikään unimäärä ei riitä, ja myös se, miksi joskus vaan ei kykene nukkumaan. Luulen padonneeni taas liikaa asioita itseeni,  sillä negatiivinen mieliala sekä tunnetilat ovat olleet minulle kiellettyjä nyt tässä jonkun aikaakin jo, ehkä jopa vuosia.

tällä hetkellä yhteydenpito on vain pakollista,  nopeaa kanssakäymistä,  jonka jälkeen hukutan kaiken elokuviin,  musiikkiin, kirjoihin tai peleihin. Ei ole mitään muuta mikä pitää ajatukset poissa edes hetken.  Kuinka toive toisenlaisesta elämästä on hyvin suuri, toinen maailma, toinen minä.

Taas huomaan syömisestä tulevan vaikeampaa, unenlaadun kärsivän, ahdistuksen kurkkivan päivittäin nurkan takana, luultavasti odottaen oikeaa hetkeä iskeä ja antaa kaiken taas romahtaa päälleni yhdellä rysäyksellä... 

Ja kuinka...

Kuinka kaapissa olevat tabletit houkuttelevat, että voisi edes hetkeksi, unohtua,  olla olematta. Ja herätä toisena ihmisenä, toisenlaisessa elämässä, erilainen menneisyys,  parempi tulevaisuus..  kunpa pääsisin pois näistä tietynlaisista kahleista. Olo on kuin nurkkaan ahdistetulla eläimellä, eikä mikään siltikään.. Tunnu miltään.