Siitä on aikaa kun viimeksi kirjoitin.
Elämässä on ollut monia hyviä ja huonojakin asioita, jotka ovat ohjailleet erinäisiin suuntiin.
En ole vahingoittanut itseäni tahallisesti, en oksennellut ruokaani, kiltisti olen yrittänyt eteenpäin kuin pieni puhertava juna, poistaen rippeitä negatiivisuudesta. Kaikki paha mieli on ollut out. Kaikki paha olo on ollut jotain, mikä tulee paloitella pieniksi, kymmeneksi ja taas sadoiksi paloiksi ja nielaista, unohtaen että ne ovat koskaan olleet edes olemassa.
Kaikki, mitä joskus olin tai tulen olemaan haihtuu ympäriltä sumuiseksi pilveksi. Onko tämä todellista vai vain harhakuvaa siitä todellisuudesta, miten asiat voisivat olla. Olenko minä tässä ja nyt? Hengitänkö? Lyökö sydämeni vielä samaa tahtia kuin ennen? Vai onko minua edes olemassa?
Todellisuudentaju hämärtyy ja vanhoja muistoja tulvii sisään. Olinko tuo minä, teinkö minä noin? Olenko sittenkin menneisyydessä, tuntemassa asioita jotka jo kauan sitten elin läpi. Päänsärky ja ahdistus. Eikö se koskaan helpota. Enkö jo pääsisi pois tästä iänikuisesta ajatuksenkierrosta.
Kuinka ruokahalu muuttuu taas, kuinka enää ei tee mieli. Ei ole nälkä, ei vain tee mieli, kun kaikki vain oksettaa. Onko se vanha tuttava? Onko se entinen varjo itsestäni kuin puhuu, se joka jäi kiinni syömihäiriön pauloihin? Vai onko se ahdistus? Syvälle patoutunut paha olo? Mistä kaikki edes joskus lähti? Tai ylipäätään miksi se edes lähti.
Äidin kanssa ei ole tullut puhuttua hetkeen. Liian kiire rakentaa uutta perhettä uuden miehen kanssa. Liian kiire, että ehtisi edes kahvilla käymään vapaapäivänä. Sentään isä pitää huolta, tuo ruokaa, jotta kaikilla on hyvä olla. Ei tosin ruoka maistu, väkisin irvistellen sen tungen suuhuni. Kyllä on hyvää, nam nam, enkä edes valehtele, ei vain tekisi mieli. Kestää yli puolituntia saada alas yksi leivän käntty. Ei vain huvita, saati sitten kiinnosta.
Koulua pikkuhiljaa eteenpäin, vaikka kaikki aistit huutaa että älä mene tunnille, lähde koulusta ja hautaudu peiton alle, siellä kun on hyvä ja turvallinen olla. Ilman että välittäisi liikaa asioista, ilman että tekisi liikaa asioita, mitä ei tahdo tehdä.
Kavereita ei jaksa nähdä, ihania ihmisiä, ei heissä mitään vikaa ole. Vain kun ei oikein koskaan pysty kertomaan asioista, eikä sillä väliä kuinka läheisiä he ovat. Ehkä se on juuri se läheisyys kun estää. Kun ei koskaan halua loukata toista. Kertoa, että arvaatko mitä? Ei aina ole ruusujen terälehdillä tanssittu vaikka niin yritetään näyttää, leikitään että ei siellä niitä piikkejä ole, jotka lopulta pistää jalkoja verille.
Ja sitten on vielä se rikospartneri, poikaystävä; Tähtisilmä. Jolle haluaisi sanoa kaiken, mitä ikinä ajattelee. Ja joskus sanookin, mutta joskus taas ei pysty sanomaan mitään. Kun kaikki mitä tekee tai jättää tekemättä vaikuttaa aina lopulta jotenkin. Kaipaatko niinkuin minä sinua? Jaksatko tänään puhua kanssani? Vai masentaako liikaa ettet pysty? Vai onko se siksi, että tein jotakin pahasti väärin? Vai nukuitko silloin kun minä olin hereillä? Haluatko niinkuin minä sinua? Välitätkö? Rakastatko enää? Vai olenko vienyt sinulta viimeisetkin voimasi? Oliko sinulla parempi silloin kun minua ei ollut? Vai onko asiat niin suhteellista? Että kaikki riippuu kaikesta? Olenko edes tarpeeksi hyvä? Että minä riitän vaikken olekaan täydellinen?
Kun välillä haluaisi hukuttaa itsensä aivan toiseen maailmaan, elää jonkun toisen tunteilla. Kokisi jotakin ihanaa. Joka ei vain olisi oma elämä. Joka ei liity mitenkään tähän ja nyt, tai lähipiiriin. Ehkä siitä syystä pelit, elokuvat ja kirjat ovat voittaneet minut puolelleen. Eletään fantasiamaailmassa, johon ei kuuluta vaikka haluttaisiinkin kuulua. Miksei elämä voisi olla helppoa? Edes hieman yksinkertaista?
Joskus vain kaipaisi jotakin uutta, jotakin tunnetta. Sellaista, että joku oikeasti ymmärtäisi, en väitä etteikö kukaan ymmärrä mutta, että ymmärrettäisiin aivan täysin. Että joku ymmärtäisi että asiat ovat hyvin ja täysin huonosti samaan aikaan, ilman mitään erityistä syytä. Ilman, että heti leimataan "tähänkö on taas tultu" tai että "aina itketään kun muilla on paha olo, jotta sinua voitaisiin taas sääliä". Ei kukaan noin ole sanonut, ainakaan tarkalleen, mutta joskus vain lukee rivien välistä. Eikä sillä niinkään väliä, oli tulkinta oikea tai ei. Onko millään edes mitään väliä enää?
Kun tuntuu että on vain aivan yksin.
