010 ;

En ole ollut yhteydessä melkein kenenkään kanssa.
Olen keskittynyt pääsääntöisesti nyt pelkästään ruokaan ja liikuntaan.
Elämä tuntuu helpommalta kun on jokin niinsanottu suunta.

Vähintään 3krt liikuntaa / viikko.
Yritän syödä 5krt / päivä, mutta terveellisesti.

Mutta heti ylittäessäni päivittäisen kalorimäärän tunnen pettyneeni. Paino on noussut 53 kiloon ja tunnen hukkuvani.
Toistelen mielessäni sen olevan hyvä asia, lihakset kasvaa, se on vain hyvä merkki...
Hyvä asia... miksi tunnen ahdistuvani?

Ajattele, että se on se keho kun näyttää paremmalta jos pysyt suunnitelmassa, kun syö hyvin ja liikkuu. Mutta kun ajatusmaailma on kaikki tai ei mitään.. Voinko pärjätä-selvitä?

Vaikka olen yrittänyt taistella itseinhoa vastaan ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.. olen taas alkanut oksettamaan itseäni jokaikinen kerta katsoessani peiliin.. Olenko tuo minä?
Taas huomaan toivovani täydellisyyttä, täydellinen mieli ja täydellinen keho...

t ä y d e l l i n e n     e l ä m ä ???

Onko sitä edes olemassa.. Miksi sitä pitää aina vaatia? Ainoa onnellisuuden tunne tulee illalla, maaten lattialla tuijotellen kattoa ilman ajatuksia tai sitten missä tahansa tilanteessa kun joutuisin toimimaan non-stop, ilman että ehtisin hengähtää ja miettimään elämääni.

Miksi tunnen oloni hyväksi vain totaalisen kontrollin alaisena, tai no oikeastaan silloinkin vain onnistuessani rankoissa vaatimuksissani. Olen tarpeeksi hyvä jos onnistun tässä tai tässä, ja sitten vasta olen onnellinen - sen pienen hetken.. kunnes rimaa nostetaan korkeammalle, kunnes tunnen taas tukehtuvani-hukkuvani...

Pahoitteluni, tässä tekstissä ei ehkä ole mitään järkeä. Nyt menen takaisin peiton alle toivomaan olevani vain pieni universumin tomuhiukkanen - ilman mitään murheita-ajatuksia, ja silti kuitenkin olisin osa universumia, vaikka en itse osallistuisikaan elämiseen... Saisin sentään olla osa elämää sitä seuraillen. "En halua kuolla - en vain jaksa elää"..

009 ;

Pepi on masentunut, hänellä on vaikea menneisyys. Mietin, löytävätkö rikkinäiset ihmiset aina toiset rikkinäiset.
Ja tietyllä tavalla harmittaa kovasti, sillä en usko pystyväni olla toisen tukena kun olen itsekin niin hajalla.

Tosin, tiedän että olen itse myös osasyy siihen, ettei Pepi voi hyvin. Tammikuussa sain kuulla ensimmäistä kertaa että hän pitää minusta, ja siitä asti olen ollut pahoillani kykenemättömyyteeni seurustella tai siihen että en osaa vastata tunteisiin, ylipäätään mihinkään tunteisiin, vaikka hänestä pidänkin.

On vaikea nähdä ja vielä vaikeampi olla yhteydessä, kenen tahansa kohdalla. Ja tunnen syyllisyyttä jokaikinen kerta kun Pepiä ahdistaa.. Joissakin asioissa olen ehkä liian 'triggeröivä' hänelle, tulee "liikaa muistoja menneistä asioista" ja "myös herätellen joitakin tunteita joita ei ehkä aiemmin ole tuntenut saati päästänyt pintaan" hänen omia sanojaan lainaten..

Jos olisimme yhdessä, luulen että ruokkisimme toisiamme liikaa, niinkuin ilma ruokkii tulta.

Ja niin kuin itsekseni ajattelin, erottuani Tähtisilmän kanssa, että seuraavaksi jos löydän jonkun.. Että ehkä kerrankin.. kumpikaan ei olisi niin rikki.

Tähtisilmästä puheen ollen, näin hänestä taas unta. Ehkä, monen kuukauden jälkeen alan vihdoin

A) käsitellä eroa
B) kaivata aikaa jolloin joku ehkä suurimmaksi osaksi kesti/ymmärsi minua

C) kunnes heti äskeisen lauseen kirjoitettuani tajusin, että ei kukaan oikeastaan minua ikinä ymmärrä..

Sanovat ymmärtävänsä, mutta loppupeleissä eivät ymmärrä tipan vertaa..

***

Siirtymä aikuispoliklinikan puoleen kestää. Aikaa siirrettiin kahdella kuukaudella. Luulen, että olisin tarvinnut sen aiemmin.. Tunnen vajoavani suohon, joka kuitenkin on pehmeää kuin hattaraverho ja pilvilinna.

Olisiko sittenkin pitänyt aloittaa lääkitys uudelleen? Liikaa muutoksia samalla kertaa, ihan kuin olisi pumpulia kurkussa.

008 ;

Olen koko päivän miettinyt menneisyyttä, uinut liikaa syvissä vesissä.

Tähtisilmä.. Saan liikaa muistutuksia niistä hyvistä ajoista yhdessä, aamuista vieressä katsoen toista silmiin ja se kun tuntee kuuluvansa jonnekin. Yölliset roskaruoka reissut, keskellä kaatosadetta, kun mieleni teki ruokaa huomattavan paljon. Missä välissä lopetimme panostamisen? Missä välissä asiat muuttuivat niin radikaalisti? En ehkä ole ikinä rakastanut ketään niinkuin häntä..

Olen kyllä ihastunut jo toiseen (olkoon hän vaikka Pepi), onhan erosta kulunut jo kohta melkein vuosi.. Mutta en pysty ajattelemaankaan parisuhdetta kenenkään kanssa.. En vielä.  Ajatus elämän jakamisesta jonkun toisen kanssa ahdistaa, ylipäätään tulevaisuus on pelottava kuului siihen sitten ketään muuta kuin minä itse. Ja pääsääntöisestihän en edes usko kenenkään pysyvän elämässäni niin kauaa. Aina on pärjättävä itsekseen.

Olen päässyt jo siihen pisteeseen, etten enää vihaa itseäni. Olen ihan siedettävä, okei. Tulen toimeen itseni kanssa ja osaan arvostaa joitakin piirteitäni, mutten kuitenkaan pysty olemaan yhtä arvokas kuin kukaan muu. Osasyy on ehkä perfektionismi ja liian korkeat tavoitteet ja se liian suuri kuilu toivomani-minän ja todellisuus-minän välillä. Minun tulisi oppia olemaan armollisempi itselleni, mutta voinko päästää irti siitä viimeisestäkin hallinnan rippeestä elämässäni?

007 ;

Tänään tuli käveltyä 8km. Ylipäätänsä päivä on ollut yllättävän positiivinen, kaikin tavoin. Huomattavana etappina oli kotoa poistuminen ja oikeasti itseeni panostaminen, mitä en ole kyennyt tekemään pitkään aikaan. Ahdistus on piilossa sängyn alla ilmestyen samalla hetkellä kun pysähdyn paikoilleni.

Olen saanut jonkinlaisen "flow-tilan", että teen asioita monta tuntia ilman ajantajua, valitettavasti unohtaen myös syödä. Olen yrittänyt pitää kiinni säännöllisistä ruoka-ajoista, ja välttänyt vaa'alla käyntiä kaikin mahdollisin keinoin, jotta en taas joutuisi samaan tyytymättömyyden kierteeseen. Viimeisin painoni oli noin 52kg, mikä aiheutti minussa huomattavan ahdistuksen ja vaikeuden syödä yhtään mitään muutamaan viikkoon, jonka jälkeen en myöskään jaksanut välittää enää mistään.

Tämänhetkinen tunnelma on kuitenkin pienehkö pakonomainen tarve voida hyvin ja aloittaa kokonaisvaltainen elämäntaparemontti parempaan suuntaan ja asunnon "syyssiivoaminen".
Tervetuloa täydellinen elämä.

Tavoite
                + parempi kunto ja keho
                + hyvä mieli
                + positiivisuutta ylimäärin

006 ;

Siitä on kohta jo vuosi kun erosin Tähtisilmästä tai kirjoitin tänne.
Aika menee yllättävän nopeasti ilman, että edes itse huomaa.

Päivät toistavat toisiaan. Utu, jossa kuljen, on yhtä usvaista kuin aina ennenkin.

Ahdistus on aloittanut uudelleen kapuamisensa kohti pintaa. On vaikea poistua kotoa. On vaikea pitää itsestään huolta. On vaikea hengittää, on vaikea olla kenenkään lähellä. Pieni ajatuskin siitä, että pitäisi kädestä tai ylipäätänsä mitään, ahdistaa ja oksettaa. Onko se aina tähän aikaan vuodesta? Koenko jotain patoutunutta traumaa joka ikinen syksy? Sillä ei pimeys minua ahdista, se on enimmäkseen turvallinen...

On ollut paljon päiviä kun tunnen olevani onnellinen, mutta myös niitä, kun elämässä ei ole mitään merkitystä. Kaikki on liian samanlaista, mutta silti jos rutiinista poikkean, se ahdistaa minua suunnattomasti.

Olen kasvanut siitä nuoremmasta minusta huomattavasti. Enää en koe samanlaista ääri-masennusta. Nykyään se on enemmänkin hiljainen ja melankolinen. Tuttu ja turvallinen merkitsemättömyys, tyhjyys, mitäänsanomattomuus. Kaikki on enemmänkin hiljaista ja pehmeää. Unessakävelyä. En vahingoita itseäni tarkoituksella, mutta en jaksa myöskään pitää itsestäni huolta. En jaksa nousta sängystä, saati syödä. Enkä kehtaisi myöntää hygieniasta huolehtimisen olevan hankalaa.. Koulutehtäviä tekemättä aivan liikaa, ja kouluun meneminen on haastavaa. Yleensä kerään voimia nousta sängystä sen pari tuntia, kunnes armoton tunnollisuus pakottaa menemään kouluun edes hetkeksi.. Sitten istun loppupäivän toivoen, että emme tee mitään tärkeää, sillä en jaksa keskittyä.
Kauhean usein ei enää yksikään ystävä kysele näkemisiä, sillä en ikinä ehdi, joskus se on todellinenkin syy, mutta suurimmaksi osaksi se juontaa siihen, etten yksinkertaisesti jaksa sosiaalisia tilanteita saati ne ahdistavat minua. Rakastan ystäviäni.. mutta se vie henkisesti jotenkin niin paljon voimia, etten kykene siihen...

Nykyään hautautuminen peiton alle niin, että koko maailma unohtaisi olemassaolosi, tuntuu kaikista houkuttelevimmalta vaihtoehdolta..

005 ;

Enää ei ole rikospartneria; tähtisilmää. 

Olen tavallaan haikea, muistellen onnellisia asioita, joita meillä oli. 

Olin onnellinen eikä mikään ikinä poista sitä rakkautta, mitä meillä oli. Hän tulee aina olemaan yksiä tärkeimpiä ihmisiä elämässäni, mutta ehkä suhteemme puolesta, pikkuhiljaa kasvoimme erillemme. Enää ei vaan puhuttu tärkeistä asioista, saati oikeastaan mistään muustakaan, näimme harvemmin. Enää ei ehkä panostettu niin paljon kuin suhteen alkuaikoina. Eikä se ole todellakaan hänen syynsä, ehkä me molemmat vaikutimme asiaan omilla toimillamme, ehkä kuitenkin minä hieman enemmän.

Kiitos, että olit ja olet elämässäni.

004 ;

Päivät kuluvat pikkuhiljaa eteenpäin 

ja huomaan vajoavani yhä enemmän pimeään usvaan.

Mikä elämässä on merkittävää? Minkä vuoksi on järkeä taistella eteenpäin?

Onko olemassa edes onnellisuutta? Vai onko onnellisuus vain suhteellista? Riittääkö vain se, että elämään on pääsääntöisesti ihan tyytyväinen? 

Aika ei kulu eteenpäin ja jos kuluu, päivät menevät ohi silmänräpäyksessä. Mitään rakentavaa en ole saanut pitkään aikaan aikaiseksi. Aamulla sängystä nouseminen on jo suuri askel, mutta pakollinen toteuttaa. Suihkussa käyminen venyy päivistä viikoiksi, hammaspesun saan sentään tehtyä päivittäin. Ja tämä tietynlainen saamattomuus, että en vain kykene saamaan otetta arkeen, saa minut tuntemaan oloni epäonnistuneeksi. Oksettamaan itseäni. Olen likainen ja hiukseni ovat kiinni hirveän takkukasan alla. Onko tämä se asia, minkä vuoksi taistelin irti masennuksesta vuosia sitten? Vai onko tämäkin vain osa tietynlaista prosessia?

Miksen vain saisi aikaiseksi mitään muuta? Miksen voisi edes kerran tuntea oloni hyväksi ja onnistuneeksi. Ellei ole päiviä ylipääsemättömien tunteiden vallassa, huomaan vajoavani tietynlaiseen tyhjyyteen, omanlaiseen Zen-tilaan, jossa joko tiedostan ympäristöni ilman minkäälaista tunnetilaa, tai olen sisällä tyhjyydessä, päivät kuluvat silloin ilman mitään ajatuksia taikka tunteita. Tavallaanhan se on oivallinen tila, pystyisi tekemään mitä tahansa, tämä katatoonisuus, mutta... en kykene tekemään yhtään mitään.

Ehkä tämä kaikki johtuisi siitä, että pienimuotoinen piru kuiskailee masennuksen loitsua, ehkä mutta vain ehkä...

...sillä tämä ei ole samanlaista kuin joskus aiemmin. 

Onko masennus kehittyvä olotila? Voiko sekin muuttua erilaiseksi? Mutatoitua?

En halua kuolla, en vain jaksa elää, on ehkä lähimpänä mieltäni. En jaksaisi edes hengittää, ellei se olisi autonomista.

Haluaisin nukkua pois tämän tietynlaisen tyhjyyden, sumun. Kaiken tämän negatiivisen olon, asiat, tilanteet. Haluaisin levätä pehmeässä meressä ja nukahtaa, unohtua, piiloutua tältä kaikelta tässä ympäröivässä maailmassamme. 

Ehkä minkään ei pidäkään olla merkityksellistä..

Voiko kukaan sanoa olevansa oikeasti onnellinen?

Ehkä onnellisuus on suhteellista, ja ehkä vain mielikuvitusta.