009 ;

Pepi on masentunut, hänellä on vaikea menneisyys. Mietin, löytävätkö rikkinäiset ihmiset aina toiset rikkinäiset.
Ja tietyllä tavalla harmittaa kovasti, sillä en usko pystyväni olla toisen tukena kun olen itsekin niin hajalla.

Tosin, tiedän että olen itse myös osasyy siihen, ettei Pepi voi hyvin. Tammikuussa sain kuulla ensimmäistä kertaa että hän pitää minusta, ja siitä asti olen ollut pahoillani kykenemättömyyteeni seurustella tai siihen että en osaa vastata tunteisiin, ylipäätään mihinkään tunteisiin, vaikka hänestä pidänkin.

On vaikea nähdä ja vielä vaikeampi olla yhteydessä, kenen tahansa kohdalla. Ja tunnen syyllisyyttä jokaikinen kerta kun Pepiä ahdistaa.. Joissakin asioissa olen ehkä liian 'triggeröivä' hänelle, tulee "liikaa muistoja menneistä asioista" ja "myös herätellen joitakin tunteita joita ei ehkä aiemmin ole tuntenut saati päästänyt pintaan" hänen omia sanojaan lainaten..

Jos olisimme yhdessä, luulen että ruokkisimme toisiamme liikaa, niinkuin ilma ruokkii tulta.

Ja niin kuin itsekseni ajattelin, erottuani Tähtisilmän kanssa, että seuraavaksi jos löydän jonkun.. Että ehkä kerrankin.. kumpikaan ei olisi niin rikki.

Tähtisilmästä puheen ollen, näin hänestä taas unta. Ehkä, monen kuukauden jälkeen alan vihdoin

A) käsitellä eroa
B) kaivata aikaa jolloin joku ehkä suurimmaksi osaksi kesti/ymmärsi minua

C) kunnes heti äskeisen lauseen kirjoitettuani tajusin, että ei kukaan oikeastaan minua ikinä ymmärrä..

Sanovat ymmärtävänsä, mutta loppupeleissä eivät ymmärrä tipan vertaa..

***

Siirtymä aikuispoliklinikan puoleen kestää. Aikaa siirrettiin kahdella kuukaudella. Luulen, että olisin tarvinnut sen aiemmin.. Tunnen vajoavani suohon, joka kuitenkin on pehmeää kuin hattaraverho ja pilvilinna.

Olisiko sittenkin pitänyt aloittaa lääkitys uudelleen? Liikaa muutoksia samalla kertaa, ihan kuin olisi pumpulia kurkussa.