008 ;

Olen koko päivän miettinyt menneisyyttä, uinut liikaa syvissä vesissä.

Tähtisilmä.. Saan liikaa muistutuksia niistä hyvistä ajoista yhdessä, aamuista vieressä katsoen toista silmiin ja se kun tuntee kuuluvansa jonnekin. Yölliset roskaruoka reissut, keskellä kaatosadetta, kun mieleni teki ruokaa huomattavan paljon. Missä välissä lopetimme panostamisen? Missä välissä asiat muuttuivat niin radikaalisti? En ehkä ole ikinä rakastanut ketään niinkuin häntä..

Olen kyllä ihastunut jo toiseen (olkoon hän vaikka Pepi), onhan erosta kulunut jo kohta melkein vuosi.. Mutta en pysty ajattelemaankaan parisuhdetta kenenkään kanssa.. En vielä.  Ajatus elämän jakamisesta jonkun toisen kanssa ahdistaa, ylipäätään tulevaisuus on pelottava kuului siihen sitten ketään muuta kuin minä itse. Ja pääsääntöisestihän en edes usko kenenkään pysyvän elämässäni niin kauaa. Aina on pärjättävä itsekseen.

Olen päässyt jo siihen pisteeseen, etten enää vihaa itseäni. Olen ihan siedettävä, okei. Tulen toimeen itseni kanssa ja osaan arvostaa joitakin piirteitäni, mutten kuitenkaan pysty olemaan yhtä arvokas kuin kukaan muu. Osasyy on ehkä perfektionismi ja liian korkeat tavoitteet ja se liian suuri kuilu toivomani-minän ja todellisuus-minän välillä. Minun tulisi oppia olemaan armollisempi itselleni, mutta voinko päästää irti siitä viimeisestäkin hallinnan rippeestä elämässäni?