010 ;

En ole ollut yhteydessä melkein kenenkään kanssa.
Olen keskittynyt pääsääntöisesti nyt pelkästään ruokaan ja liikuntaan.
Elämä tuntuu helpommalta kun on jokin niinsanottu suunta.

Vähintään 3krt liikuntaa / viikko.
Yritän syödä 5krt / päivä, mutta terveellisesti.

Mutta heti ylittäessäni päivittäisen kalorimäärän tunnen pettyneeni. Paino on noussut 53 kiloon ja tunnen hukkuvani.
Toistelen mielessäni sen olevan hyvä asia, lihakset kasvaa, se on vain hyvä merkki...
Hyvä asia... miksi tunnen ahdistuvani?

Ajattele, että se on se keho kun näyttää paremmalta jos pysyt suunnitelmassa, kun syö hyvin ja liikkuu. Mutta kun ajatusmaailma on kaikki tai ei mitään.. Voinko pärjätä-selvitä?

Vaikka olen yrittänyt taistella itseinhoa vastaan ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.. olen taas alkanut oksettamaan itseäni jokaikinen kerta katsoessani peiliin.. Olenko tuo minä?
Taas huomaan toivovani täydellisyyttä, täydellinen mieli ja täydellinen keho...

t ä y d e l l i n e n     e l ä m ä ???

Onko sitä edes olemassa.. Miksi sitä pitää aina vaatia? Ainoa onnellisuuden tunne tulee illalla, maaten lattialla tuijotellen kattoa ilman ajatuksia tai sitten missä tahansa tilanteessa kun joutuisin toimimaan non-stop, ilman että ehtisin hengähtää ja miettimään elämääni.

Miksi tunnen oloni hyväksi vain totaalisen kontrollin alaisena, tai no oikeastaan silloinkin vain onnistuessani rankoissa vaatimuksissani. Olen tarpeeksi hyvä jos onnistun tässä tai tässä, ja sitten vasta olen onnellinen - sen pienen hetken.. kunnes rimaa nostetaan korkeammalle, kunnes tunnen taas tukehtuvani-hukkuvani...

Pahoitteluni, tässä tekstissä ei ehkä ole mitään järkeä. Nyt menen takaisin peiton alle toivomaan olevani vain pieni universumin tomuhiukkanen - ilman mitään murheita-ajatuksia, ja silti kuitenkin olisin osa universumia, vaikka en itse osallistuisikaan elämiseen... Saisin sentään olla osa elämää sitä seuraillen. "En halua kuolla - en vain jaksa elää"..