Aika menee yllättävän nopeasti ilman, että edes itse huomaa.
Päivät toistavat toisiaan. Utu, jossa kuljen, on yhtä usvaista kuin aina ennenkin.
Ahdistus on aloittanut uudelleen kapuamisensa kohti pintaa. On vaikea poistua kotoa. On vaikea pitää itsestään huolta. On vaikea hengittää, on vaikea olla kenenkään lähellä. Pieni ajatuskin siitä, että pitäisi kädestä tai ylipäätänsä mitään, ahdistaa ja oksettaa. Onko se aina tähän aikaan vuodesta? Koenko jotain patoutunutta traumaa joka ikinen syksy? Sillä ei pimeys minua ahdista, se on enimmäkseen turvallinen...
On ollut paljon päiviä kun tunnen olevani onnellinen, mutta myös niitä, kun elämässä ei ole mitään merkitystä. Kaikki on liian samanlaista, mutta silti jos rutiinista poikkean, se ahdistaa minua suunnattomasti.
Olen kasvanut siitä nuoremmasta minusta huomattavasti. Enää en koe samanlaista ääri-masennusta. Nykyään se on enemmänkin hiljainen ja melankolinen. Tuttu ja turvallinen merkitsemättömyys, tyhjyys, mitäänsanomattomuus. Kaikki on enemmänkin hiljaista ja pehmeää. Unessakävelyä. En vahingoita itseäni tarkoituksella, mutta en jaksa myöskään pitää itsestäni huolta. En jaksa nousta sängystä, saati syödä. Enkä kehtaisi myöntää hygieniasta huolehtimisen olevan hankalaa.. Koulutehtäviä tekemättä aivan liikaa, ja kouluun meneminen on haastavaa. Yleensä kerään voimia nousta sängystä sen pari tuntia, kunnes armoton tunnollisuus pakottaa menemään kouluun edes hetkeksi.. Sitten istun loppupäivän toivoen, että emme tee mitään tärkeää, sillä en jaksa keskittyä.
Kauhean usein ei enää yksikään ystävä kysele näkemisiä, sillä en ikinä ehdi, joskus se on todellinenkin syy, mutta suurimmaksi osaksi se juontaa siihen, etten yksinkertaisesti jaksa sosiaalisia tilanteita saati ne ahdistavat minua. Rakastan ystäviäni.. mutta se vie henkisesti jotenkin niin paljon voimia, etten kykene siihen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti