ja huomaan vajoavani yhä enemmän pimeään usvaan.
Mikä elämässä on merkittävää? Minkä vuoksi on järkeä taistella eteenpäin?
Onko olemassa edes onnellisuutta? Vai onko onnellisuus vain suhteellista? Riittääkö vain se, että elämään on pääsääntöisesti ihan tyytyväinen?
Aika ei kulu eteenpäin ja jos kuluu, päivät menevät ohi silmänräpäyksessä. Mitään rakentavaa en ole saanut pitkään aikaan aikaiseksi. Aamulla sängystä nouseminen on jo suuri askel, mutta pakollinen toteuttaa. Suihkussa käyminen venyy päivistä viikoiksi, hammaspesun saan sentään tehtyä päivittäin. Ja tämä tietynlainen saamattomuus, että en vain kykene saamaan otetta arkeen, saa minut tuntemaan oloni epäonnistuneeksi. Oksettamaan itseäni. Olen likainen ja hiukseni ovat kiinni hirveän takkukasan alla. Onko tämä se asia, minkä vuoksi taistelin irti masennuksesta vuosia sitten? Vai onko tämäkin vain osa tietynlaista prosessia?
Miksen vain saisi aikaiseksi mitään muuta? Miksen voisi edes kerran tuntea oloni hyväksi ja onnistuneeksi. Ellei ole päiviä ylipääsemättömien tunteiden vallassa, huomaan vajoavani tietynlaiseen tyhjyyteen, omanlaiseen Zen-tilaan, jossa joko tiedostan ympäristöni ilman minkäälaista tunnetilaa, tai olen sisällä tyhjyydessä, päivät kuluvat silloin ilman mitään ajatuksia taikka tunteita. Tavallaanhan se on oivallinen tila, pystyisi tekemään mitä tahansa, tämä katatoonisuus, mutta... en kykene tekemään yhtään mitään.
Ehkä tämä kaikki johtuisi siitä, että pienimuotoinen piru kuiskailee masennuksen loitsua, ehkä mutta vain ehkä...
...sillä tämä ei ole samanlaista kuin joskus aiemmin.
Onko masennus kehittyvä olotila? Voiko sekin muuttua erilaiseksi? Mutatoitua?
En halua kuolla, en vain jaksa elää, on ehkä lähimpänä mieltäni. En jaksaisi edes hengittää, ellei se olisi autonomista.
Haluaisin nukkua pois tämän tietynlaisen tyhjyyden, sumun. Kaiken tämän negatiivisen olon, asiat, tilanteet. Haluaisin levätä pehmeässä meressä ja nukahtaa, unohtua, piiloutua tältä kaikelta tässä ympäröivässä maailmassamme.
Ehkä minkään ei pidäkään olla merkityksellistä..
Voiko kukaan sanoa olevansa oikeasti onnellinen?
Ehkä onnellisuus on suhteellista, ja ehkä vain mielikuvitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti