002 ; it's a little bit funny

Siitä on aikaa kun viimeksi kirjoitin.
Elämässä on ollut monia hyviä ja huonojakin asioita, jotka ovat ohjailleet erinäisiin suuntiin.

En ole vahingoittanut itseäni tahallisesti, en oksennellut ruokaani, kiltisti olen yrittänyt eteenpäin kuin pieni puhertava juna, poistaen rippeitä negatiivisuudesta. Kaikki paha mieli on ollut out. Kaikki paha olo on ollut jotain, mikä tulee paloitella pieniksi, kymmeneksi ja taas sadoiksi paloiksi ja nielaista, unohtaen että ne ovat koskaan olleet edes olemassa.

Kaikki, mitä joskus olin tai tulen olemaan haihtuu ympäriltä sumuiseksi pilveksi. Onko tämä todellista vai vain harhakuvaa siitä todellisuudesta, miten asiat voisivat olla. Olenko minä tässä ja nyt? Hengitänkö?  Lyökö sydämeni vielä samaa tahtia kuin ennen? Vai onko minua edes olemassa?

Todellisuudentaju hämärtyy ja vanhoja muistoja tulvii sisään. Olinko tuo minä, teinkö minä noin? Olenko sittenkin menneisyydessä,  tuntemassa asioita jotka jo kauan sitten elin läpi. Päänsärky ja ahdistus. Eikö se koskaan helpota. Enkö jo pääsisi pois tästä iänikuisesta ajatuksenkierrosta.

Kuinka ruokahalu muuttuu taas, kuinka enää ei tee mieli. Ei ole nälkä, ei vain tee mieli, kun kaikki vain oksettaa. Onko se vanha tuttava? Onko se entinen varjo itsestäni kuin puhuu, se joka jäi kiinni syömihäiriön pauloihin? Vai onko se ahdistus? Syvälle patoutunut paha olo? Mistä kaikki edes joskus lähti? Tai ylipäätään miksi se edes lähti.

Äidin kanssa ei ole tullut puhuttua hetkeen. Liian kiire rakentaa uutta perhettä uuden miehen kanssa. Liian kiire, että ehtisi edes kahvilla käymään vapaapäivänä. Sentään isä pitää huolta, tuo ruokaa, jotta kaikilla on hyvä olla. Ei tosin ruoka maistu, väkisin irvistellen sen tungen suuhuni.  Kyllä on hyvää, nam nam, enkä edes valehtele, ei vain tekisi mieli. Kestää yli puolituntia saada alas yksi leivän käntty. Ei vain huvita, saati sitten kiinnosta.

Koulua pikkuhiljaa eteenpäin, vaikka kaikki aistit huutaa että älä mene tunnille, lähde koulusta ja hautaudu peiton alle, siellä kun on hyvä ja turvallinen olla. Ilman että välittäisi liikaa asioista, ilman että tekisi liikaa asioita, mitä ei tahdo tehdä.

Kavereita ei jaksa nähdä, ihania ihmisiä, ei heissä mitään vikaa ole. Vain kun ei oikein koskaan pysty kertomaan asioista, eikä sillä väliä kuinka läheisiä he ovat. Ehkä se on juuri se läheisyys kun estää. Kun ei koskaan halua loukata toista. Kertoa, että arvaatko mitä? Ei aina ole ruusujen terälehdillä tanssittu vaikka niin yritetään näyttää, leikitään että ei siellä niitä piikkejä ole, jotka lopulta pistää jalkoja verille.

Ja sitten on vielä se rikospartneri, poikaystävä; Tähtisilmä. Jolle haluaisi sanoa kaiken, mitä ikinä ajattelee. Ja joskus sanookin, mutta joskus taas ei pysty sanomaan mitään. Kun kaikki mitä tekee tai jättää tekemättä vaikuttaa aina lopulta jotenkin. Kaipaatko niinkuin minä sinua?  Jaksatko tänään puhua kanssani? Vai masentaako liikaa ettet pysty? Vai onko se siksi, että tein jotakin pahasti väärin? Vai nukuitko silloin kun minä olin hereillä? Haluatko niinkuin minä sinua? Välitätkö?  Rakastatko enää? Vai olenko vienyt sinulta viimeisetkin voimasi? Oliko sinulla parempi silloin kun minua ei ollut? Vai onko asiat niin suhteellista? Että kaikki riippuu kaikesta? Olenko edes tarpeeksi hyvä? Että minä riitän vaikken olekaan täydellinen?

Kun välillä haluaisi hukuttaa itsensä aivan toiseen maailmaan, elää jonkun toisen tunteilla. Kokisi jotakin ihanaa. Joka ei vain olisi oma elämä. Joka ei liity mitenkään tähän ja nyt, tai lähipiiriin. Ehkä siitä syystä pelit, elokuvat ja kirjat ovat voittaneet minut puolelleen. Eletään fantasiamaailmassa,  johon ei kuuluta vaikka haluttaisiinkin kuulua. Miksei elämä voisi olla helppoa? Edes hieman yksinkertaista?

Joskus vain kaipaisi jotakin uutta, jotakin tunnetta. Sellaista, että joku oikeasti ymmärtäisi,  en väitä etteikö kukaan ymmärrä mutta, että ymmärrettäisiin aivan täysin. Että joku ymmärtäisi että asiat ovat hyvin ja täysin huonosti samaan aikaan, ilman mitään erityistä syytä. Ilman, että heti leimataan "tähänkö on taas tultu" tai että "aina itketään kun muilla on paha olo, jotta sinua voitaisiin taas sääliä". Ei kukaan noin ole sanonut, ainakaan tarkalleen, mutta joskus vain lukee rivien välistä. Eikä sillä niinkään väliä, oli tulkinta oikea tai ei. Onko millään edes mitään väliä enää?

Kun tuntuu että on vain aivan yksin.

001 ;new beginning;

Päätin aloittaa kaiken alusta. Aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä, ilman vanhoja haamuja kummittelemassa. Vaikka suurin osa teksteistäni täällä olivat enemmän ja vähemmän negatiivisia tunteenpurkauksia, en aio edelleenkään lopettaa niiden läpikäymistä.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen vuonna 2013 ja vaikka jo sitä ennen minulla oli erinäisiä sivustoja, joissa jaoin mielipiteitäni ja tuntemuksiani niin elämästä kuin siitä, että sen olisin halunnut myös päättyvän. Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon, vaikka se tuntuukin hyvin lyhyeltä ajalta. 

Ensimmäisen blogini tein vuonna 2010. Ja siitä lähti käyntiin ns. "julkinen" taistelu masennuksen ja syömishäiriön kanssa, sekä muiden ongelmien niin koulussa kuin harrastuksissa. Ainoa paikka, jossa kykenin purkamaan näitä tunteitani olivat Internetin erilaiset blogi-palvelut.
Ennen sitä kirjasin asioita päiväkirjoihin, pienille paperilapuille, vihkoihin.  Loin paljon erilaisia listoja syömisistäni, mielialoistani ja jopa nykypäivänä niitä lukiessani voin tuntea kaikki samat tunteet kuin silloin niitä tehdessäni. Pääajatus kaikelle oli aina se, että raportoisin kaikesta mitä mielessäni liikkuisi, vain kertoakseni itselleni myöhemmin aivan jokaisesta asiasta, mitä olisin kokenut tai ajatellut ja välttääkseni sitä lopputulosta, että unohtaisin silloiset "tärkeiksi" olettamani asiat.
Huonoin ja pelottavin asia paperillisissa kirjoitelmissa oli se, että niitä ei koskaan voinut piilottaa tarpeeksi hyvin, ettei kukaan toinen niitä löytäisi, paperisilla kirjoituksilla oli aina taipumus päätyä "vääriin käsiin" ja aiheuttaa enemmän tai vähemmän erinäisiä konflikteja. Sama päti blogeihin, joita tein. Tuli oppia poistamaan selaimen historia, olemaan "voi, niin kovin viekas" samalla tavoin kun yritti peitellä muita ongelmia, joita piili syvällä mielen sopukoissa. Ehkä suurin syy miksi saatan olla nykyäänkin hyvinkin "salaileva" asioista, ihan arkipäiväisistä juontaa juurensa siitä. Kuinka on niin vaikeaa vain puhua taikka kertoa, mitä oikeasti kuuluu, mitä mieltä olet taikka miltä tämä asia sinusta tuntuu.

Miltä minusta tuntuu? - on inhottavin kysymys ehkä kaikista maailman kysymyksistä. Ajatus, mikä ensimmäisenä juolahtaa mieleen vastatessa  kyseiseen kysymykseen on: "Mitä sinä haluaisit kuulla? Mikä olisi oikea vastaus tässä tilanteessa? Miten reagoisit, jos kertoisin sinulle sen totuuden?"

Joten pienistä valkoisista valheista tuli suurempia ja raskaampia valheita, joista ei aina niin helposti päässytkään enää pois. Salailu jäi päälle ja siellä se yhä kurkkii, vaikka mitään salattavaa ei olisikaan. "Mitä olet syönyt tänään?" saattoi kuulla jonkun kysyvän ja vastaukseen tuli usein joitain asioita lisää, värittääkseen ja pienentääkseen reaktiota. Mutta odottakaas vain jos valehtelusta jäi kiinni. Sillä mikään ei riko enempää kuin valheen siemen. Totuus olisi ollut parempi vaihtoehto, ja siitä syystä olen nykyään oppinut välttämään valheita, jotka usein pilaisivat kaiken.
Samoin välttelen kyllä kaikkea muutakin, mikä johtaisi negatiiviseen lopputulokseen. 

Sillä en tiedä, paljonko kestän negatiivisia tunnetiloja. Enkä halua antaa valtaa niille, koska pelkään ylittäväni taas rajan, tarttuvani siihen tuttuun ja turvalliseen terään ja tekevän asioita, joita todellisuudessa, ehkä 15 minuutin kuluttua, katuisin syvästi jälkeenpäin. 

Onneksi olen lähempänä valoa kuin kuusi vuotta sitten. Onneksi osaan käsitellä ongelmiani paremmin. Onneksi olen yhä täällä, hengitän, koen, näen ja kuulen. Onneksi en ole mätänevä ruumis, joissa matoperhe asuu, nauttien jokaisesta suupalasta. Onneksi minulla on lähellä ihmisiä, jotka välittävät...

 Ja onneksi minä olen.